PURJEHDUSMATKAILUA. Kahdeksassa vuodessa yksin maapallon ympäri

 
ISBN 978-952-92-8905-9
Seuraavassa on katkelma Hirveetä Hirveetä, Kauheeta Kauheeta -kirjasarjan kirjasta numero 1: 
 
    ...Isot terävät aallot pysäyttivät raskaan veneen. Toinen reivi pitäisi poistaa, mutta kannelle ei tehnyt mieli mennä. Oli lähes pimeää. Kaiku näytti syvyydeksi 40 m. Tuuli oli alentunut 10-12 metriin sekunnissa. Sade oli lakannut. Väsymys alkoi painaa. Eteenpäin ei päästy. Pekka valitti rintaansa. Mihin nyt?  Lähin satama Toila oli 10 mailia meistä kaakkoon, mutta satamakirja ei suositellut sisäänajoa huonon näkyvyyden vallitessa eikä kovalla itätuulella. Päätettiin purjehtia sataman läheisyyteen ja katsoa sitten, mitä tehdään. Ankkuroidaanko vai purjehditaanko edestakaisin aamuun asti. 
 
Voimat lopussa 
     Tuuli heikkeni. Jälkimaininki oli vielä melkoista.   Pilvet väistyivät ja kuu valaisi merta. Poistin reivit. Tuuli oli kääntynyt taas kaakkoon. Kumma juttu. Aina vastatuuli. Veneen pitäminen oikeassa kulmassa heikkoon tuuleen oli vaikeaa. Kun horisonttia ei nähnyt pimeää, suuntavaisto katosi. Rannan suunnasta ei näkynyt mitään valoja. Kuustakaan ei ollut apua. Se kun oli takana. Nestekompassi ruoripylväässä reagoi niin hitaasti, että sen näytön perusteella ei kerennyt tehdä ruorilla vastaliikettä, vaan isot mainingit käänsivät laiskasti veneen kerta toisensa jälkeen kuin maagisen voiman vetämänä tuulen silmän ohi. Keulapurje pakkasi. Puomi remppasi ja vene kääntyi välillä täydet 360 astetta. Pekka yritti näyttää taskulampulla Windexiä. Sen mukaan olisi ollut helpompi pitää oikea tuulikulma. Paristot tyhjenivät. Missähän niitä varaparistoja oli? Nyt pitäisi olla mastonhuippuvalo. Purjeet alkoivat läpsähdellä maininkien tahdissa. Tuuli oli pudonnut lähes nollaan.
    Ei tästä tule mitään. Olimme rättiväsyneitä ja nälkäisiä. Vuorokauteen ei oltu syöty kuin muutama voileipä eikä liiemmin juotu. Oli puoliyö. Kaiku näytti 38 m. Olimme GPS:n mukaan viisi mailia rannasta ja kahdeksan mailia Toilasta. Tähän oli jäätävä. Laskin 16 kilon aura-ankkurin, 30 m ketjua ja 50 m köyttä. Eihän se paljon pidä, mutta ei  ollut enää tuultakaan.                                       
    Purkki hernekeittoa ja  olutta ja nukahdimme  jaksamatta riisua kosteita vaatteitakaan. Iltalorolla ihmettelin  lähes tiikinväristä pisua. Olikohan joku tauti iskenyt vai johtuiko se siitä, että mehut oli miehestä puristettu?    
    Heräsin aamulla  veneen  keinuntaan.  Aurinko oli noussut ja paistoi  lähes pilvettömältä taivaalta. Upea aamu. Ranta näkyi selvästi. Sain uuden ajatuksen moottorin pysähtymisongelmaan. Avasin polttoaineen hienosuodattimen. Suodatinpatruuna oli punaruskean mönjän peitossa. Tukossa! Selvä peli. Vaihdoin suodattimen ja ilmasin. Starttasin. Lähti käyntiin. Helpotuksen huokaus. Pekka laittoi aamupuuroa. Tuuli oli herännyt. Lähdin nostamaan ankkuria. Hemskatti, ankkurivinssi ei liikahtanutkaan. Ei kumpaankaan suuntaan, vaikka kuinka yritin vääntää sitä vinssitangolla. 
    Kumma juttu. Yritin vetää köyttä käsin tuulta vastaan. Voimat eivät riittäneet. Oli ajettava koneella tuuleen. Puuro jäi nyt jäähtymään. Käynnistin moottorin. Se sammui alkuunsa eikä enää käynnistynyt. Tarkastin hienosuodattimen. Se oli taas punertavan mudan peitossa ja varmaankin tukossa. 
    Nyt oli päästävä irti. Tuuli alkoi nousta. Kiskoin ankkuriköyttä yhdessä Pekan kanssa. Köysi nousi sentti sentiltä. Välillä puoli metriäkin kerrallaan. Oli levättävä monta kertaa, ennen kuin ensimmäiset 20 m olivat kannella. Missä ihmeessä se voi olla kiinni näin jyrkässä kulmassa? Olisikohan helpompi ajaa se irti purjeilla? Oli virhe laskea kaikki mereen. Tämä viritys painoi monta kymmentä kiloa. Lopulta ankkuri oli kannella. Kädet venyivät varmaankin pari senttiä. Myöhemmin purkaessani Lofrans Royal-ankkurivinssin selvisi, miksi se oli jumissa: vanhaa vinssiä ei ollut käytetty ainakaan vuoteen, ja alumiininen kotelo oli hapettunut ja puristunut lujasti vinssiakselin muovilaakeriholkin ympärille lukiten akselin paikalleen.
 
Ukkosmyrsky
    Puuroa vatsassa ja mieli virkeänä aloimme luovia mukavassa 5 m/s tuulessa täysin purjein kohti Toilaa, mutta tilanne oli pian muuttuva. Taivas oli taas pilvistynyt ja maan päältä lähestyvä uhkaavaa rullapilveä seuraava pilvipeite mustui hetki hetkeltä. Salamat alkoivat pian välähdellä koko rannan pituudelta. Rullapilven etureuna repeili viestittäen voimakkaasta ilmavirtauksesta. Kaikki merkit viittasivat siihen, että kohta alkaisi tapahtua.
    Pekka tähysti kiikarilla ja  karjaisi rannan suunnasta lähestyvän vaahtopäärintaman. Syöksyin laskemaan isoa. Pekka alkoi vetää rullagenuaa sisään. Kerkesin pudottaa ison, kun myrskytuuli iski täydellä voimalla. Sain purjeen joten kuten sidotuksi kiinni raastavassa tuulessa ja pelastauduin istuinkaukaloon. Rulla oli juuttunut kiinni ja genuasta jäi 1/3 ulos. Isosta riepotti mastossa vajaan parin metrin pätkä, joka unohtui kiireessä vetää alas. Meteli oli kauhea. Oli kuin olisi ollut suuren rummun sisällä, jota 100 rumpalia rummutti. Kohta purjeet repeäisivät. Kiristin genuan skuuttia, ettei se pääsisi paukkumaan kuin konetuliase. Salamointi ja jyrähtely ympärillä oli ihan jatkuvaa.
    Ennen kuin kaatosade ja raekuuro  peittivät näkyvyyden, Pekka näki erikoisen näyn. Salama löi veteen ehkä noin neljännesmailin päässä, ja vedestä kohosi vesi- ja höyrypatsas. Seisoimme puisella alustalla ja yritimme olla koskematta rautaan. Olin irrottanut antennijohdot ja muutkin johdot, mitkä helposti irti sain, sekä avannut akkujen pääkatkaisimet. 
    Kohdalla räjähtävä ukkonen enteili meille kammottavaa loppua. Odotimme hetkenä minä hyvänsä salaman räsähtävän maston huippuun ja grillaantuvamme 100.000 voltin grillissä. (Myöhemmin kuulin, että teräsvene on varsin turvallinen salamaniskun suhteen, jos on sisällä.) Pahimmillaan sade oli niin rankkaa, että veneen keulaa saattoi tuskin erottaa. Kun alkoi sataa peukalonpään kokoisia rakeita, suojauduimme veneen sisälle. Olin varma, että sprayhood hajoaa. Koko näytelmä oli ohi puolessa tunnissa. Mitään ei mennyt rikki. Kaikki mittarit näyttivät toimivan. Purjeet ja sprayhood kestivät myös.
    Vahinko etten saanut maksimituulta mitattua, kun sähkö oli katkaistu. Selvisi myös, miksi genuaa ei saatu kokonaan sisään. Spinnun nostin oli ilmeisesti kovan tuulen vaikutuksesta kietoutunut ylhäällä purjeen mukana haruksen ympäri ja pysäyttänyt rullan. Kiristimme nostimen ja kiinnitimme sen alapään uuteen paikkaan.
    Myrsky oli kyydinnyt meitä Toilasta poispäin ja matkaa oli nyt vajaa viisi mailia. Keula kohisten laskettelimme sivumyötäisessä kohti satamaa. Pian Toilan hotellin siluetti näkyi harjanteella selvästi ja aallonmurtaja erottui kiikarilla. Turun meripartiolaisten satamakirjan mukaan satamassa pitäisi olla vettä kolme metriä. Aallonmurtajan jälkeen teemme satama-altaassa tiukan jiipin ja pysäytämme veneen vastatuuleen. 
 
Törmäys!
     Kivenjärkäleistä ja betonista tehty aallonmurtaja lähestyi nopeasti. Vauhtia oli liikaa! Pekka veti rullaa sisään ja meni irrottamaan ankkuria. Minä päästin puomia auki. Aallonmurtajan taakse ei näkynyt. Onkohan siellä tilaa kääntyä? Puuska iski purjeisiin. Vauhti kasvoi, vaikka sen olisi pitänyt pudota. Oltiin sataman suulla aallonmurtajan kärjen tasolla. Kohta tulisi rumaa jälkeä, jos satama-altaassa ei ole tilaa. Mastoja ei ainakaan näkynyt....Tömäys. Rysäys. Äkkipysäys. Lensin ruoria vasten. Vene kallistui uhkaavasti. Miten Pekalle kävi, välähti mielessä. Onneksi Pekka oli saanut kiinni keulakaiteesta ja oli kannella. Hän oli huomannut aaltojen murtuvan edessä silmänräpäys ennen törmäystä, mutta ei kerinnyt varoittaa. Olimme ajaneet neljää ja puolta solmua tukevasti hiekkasärkkään. Hemmetin hemmettiä, tässähän piti olla kolme metriä vettä! 
    Laskimme purjeet. Aallot jumpauttelivat venettä epämiellyttävästi pohjaa vasten. Mitähän vene kestäisi? Kauempana maissa näkyi vajojen liepeillä liikkuvan miehiä. Mitä nyt tehdään? Tässä ei voisi kauan olla. Vene voi hajota. Jokainen isompi aalto yritti nostaa meitä pitemmälle hiekalle. Täräykset vavisuttivat ankarasti rikiä ja tavarat lentelivät sisätiloissa. Lattialla oli kaaos. Lieden ripustus oli irronnut toisesta päästään ja liesi oli vaarassa pudota kaasuletkunsa varaan. Se oli pudonnut jo kerran aikaisemmin ja olin ollut korjaavinani sen kiinnityksen tukevammaksi. Suljin lieteen johtavan kaasuhanan. Kiinnitin lieden väliaikaisesti köydenpätkällä pilssipumpun tukevan tuntuiseen letkuun (muutakaan paikkaa ei ollut) ja toivoin, ettei tämä viritys olisi seuraavan katastrofin alku. Kiipesin kannelle ja aloin huitoa hätämerkkiä rannassa näkyville miehille. Hetken päästä miehet poistuivat. Jumaliste! Jättäisikö veljeskansa meidät tähän tuhoutumaan? 
    Aloin puhaltaa  sumutorvea. Siitä  lähtee tosi  kammottava  ääni. Pekka piteli korviaan. Miehiä näkyi taas rannassa. Nyt ne lähtivät tulemaan laiturille. Miehillä oli köysinippu. Korkean betonilaiturin pää oli meistä noin 30 m päässä. Kapean satama-altaan ainoat veneet olivat muutamat avonaiset kalapaatit sataman perällä. Betoni laiturin reuna oli tyhjä. Satama oli niin kapea, että raskastekoinen purtemme ei olisi pystynyt siinä jiippaamaan, vaan olisimme törmänneet vastarannan kivenlohkareista tehtyyn aallonmurtajaan tai paremmalla onnella köli olisi ottanut sitä ennen pohjaan. Rautavene ei ihan pienistä piittaa, mutta jos kymmenen tonnia pysäytetään neljän solmun vauhdilla kivenlohkarevalliin, voi lopputulos saada kyyneleen kipparin silmään. Meripartiolaisten satamakirjassa on kyllä piirros satama-altaasta, mutta olimme ilmeisesti mitanneet kuvasta väärin. 
 
Kalastajat pelastavat
    Tere! Kas tulete Soomest? huusi vaaleatukkainen mies. (Olihan meillä pursiseuran lippu perässä.) Helsingistä tullaan. Jäätiin tähän kiinni. Meidän tiedon mukaan tässä piti olla kolme metriä vettä, huusin vastaukseksi. Jaa, jaa, peaks olema. Me tömbame teid kai äärde, huusi vaaleatukkainen.
    Pitkä John Waynen oloinen mies sinkautti ensimmäisellä yrityksellä heittoliinan Snoopyn kannen yli ja vedimme siihen kiinnitetyn tuhdin köyden veneeseen. Köysi kiinnitettiin keulapollariin ja miehet alkoivat kiskoa Snoopyä kohti laituria. Ensin tuli mieleen oppikirjan ohje suorittaa veto maston huipusta, mutta ajatus, että 20 mm paksuinen köysi kiinnitettäisiin kolmen millimetrin vahvuiseen ison purjeen nostinvaijeriin ja tuo hurja joukko kiskoisi siitä venettä, ei tuntunut järkevältä. 
    No, tietysti olisi voinut laittaa kaksi tai paremminkin kolme köyttä. Yksi perään ja yksi keulaan  varsinaista vetoa varten ja yksi veneen kallistamista varten, mutta auttajamme olivat selvästi mutkattoman toiminnan miehiä. Aina kun aalto nosti venettä, seitsemän miestä nykäisi. Työ sujui niin rytmikkäästi, että oli helppo kuvitella heidän tehneen sitä ennenkin. Pekka ja minä emme voineet tehdä mitään. Pekka ehdotti, että huutaisimme tahtia aina kun vene nousee. Ja niin teimmekin vähän aikaa, mutta miehet eivät pysyneet antamassamme tahdissa ja koko tahdin huutaminen saattoi alkaa harmittaa heitä, niin että lopetimme tahdittamisen. Puolessa tunnissa vene oli kiskottu matalimman kohdan ohi ja työ helpottui. Laiturin vieressä oli jo lähes veneen syväyksen, 1.8 m, verran vettä.   
    Kiitimme vähäpuheisia   ahavoituneita   kalastajia. Ensin tervehdyksen huutanut mies osoittautui satamakapteeniksi, sadama kapten. Hänen nimensä oli Rein Kaisla. Hän kertoi laiturin olevan vapaa. Satamaa tukikohtanaan pitävät kaksi rautatroolaria olivat jo kauan olleet telakalla Narva Joensuussa. Selvisi sekin, miksi sataman suussa oli matalampaa kuin olisi pitänyt olla. Myrskyt olivat muodostaneet hiekkasärkän sataman suulle ja sataman perällä oleva ruoppaajalautta oli rikki. Vain matalakulkuiset kalapaatit voivat nyt käyttää satamaa. Kysyessämme oliko satamassa käynyt monia vapaa-ajan veneitä, Rein sanoin: “Jaa, jaa sellel aastal on käinud uks soomlase mootopaat ja sakslase purjepaat. Eelmisel aasta oli uks inglane ja kaks soomlast. Veel varem kaks-kolm väljämaalast..... Kokku siis umbes kumme paati viimase kolme aasta jooksul. Eli siis noin 10 ulkomaalaista venettä oli käynyt tässä satamassa viimeisen kolmen vuoden aikana. 
    Rein lupasi viedä meidät kylälle kauppaan ja huoltoasemalle. Neuvostovallan aikainen nomenklatuuri-luokan merelle näkyvä hotelli oli suljettu. Kello lähestyi viittä. Pekka lähti kauppareissulle. Minä korjasin lieden paikoilleen ja aloin tutkia veneen polttoainejärjestelmää. Edellisenä vuonna venehommissa murtunut nilkka oli turvonnut matkan rasituksista ja alkanut vaivata.  
    Pekka palasi ruokakassin ja jerry-kannun kanssa ja valmisti upean aterian. Hän oli sekä peloton merimies että taitava kokki ja yleensä hyvin energinen ja nopea toimissaan, kun minä taas  olen enemmänkin tuumailevaa sorttia. Aperatiiviksi oli pullo Eesti Eliitölua. Pääruoaksi oli naudan sisäfilettä, kanttarellia, paistettuja perunoita  ja  ruisleipää  ja  kyytipojaksi punaviiniä ja Viru Valgeta. Jälkiruoaksi oli paistettu banaanin puolikas, jonka päälle oli kaadettu tilkka venäläistä brandyä ja kahvia. Pojat! Tästä ei pidot parane. Tunnelmaa häiritsi ainoastaan veneen kölin jysähteleminen aika ajoin pohjaan. Se sai astiat pöydällä tärähtelemään hermostuttavasti. 
 
Äksöniä tiedossa
    Ruuan jälkeen Pekka alkoi olla  aika lailla laitamyötäisessä ja valmistautui lähtemään kylälle. Huoltoaseman baarissa oli kuulemma äksöniä. Hyvähän miehen oli hillua, kun oli vetänyt sikeitä silloin tällöin, kun taas meikäpoika oli raatanut ruorissa ja purjeiden kimpussa työtä melkein vuorotta. No, ei se mitään. Niinhän asia oli alun perin sovittu. Eikä rintakipuista voi työhön määrätäkään. Ilmoitin lopulta, etten jaksa lähteä mihinkään ja painun kohta punkkaan. Sitten syntyi vähäksi aikaa savuavaa sananvaihtoa, jonka päätteeksi Pekka kömpi laiturille ja poistui rannan suuntaan. 
    Nukahdin kuin tukki, mutta liekö johtunut raskaasta ateriasta vai mistä, että näin kauheaa painajaisunta. Salama iski veneeseen ja Pekasta jäi jäljelle vain kärventynyt, savuava koiran kikkaroiden kokoinen kasa. Seuraavassa painajaisessa näin luolamiesten raahaavan kauan läheisesti tuntemaani naista hiuksista pitkin piennarta. Tämä saattoi jotenkin liittyä päivälliseen ajatukseen vetää rakas purteni ison nostimella laituriin. Yöllä heräsin epämääräisiin hinkkaaviin ääniin. Tuuli tuntui voimistuneen. Pekka kuorsasi voimallisesti perähytissä. Kompuroin kannelle tutkimaan tilannetta. Laiturin lampun valossa näin veneen kyljen suojaksi rosoisia betonipilareita vasten ripustetun lankun toisen pään kiinnitysköyden hankautuneen poikki ja lankun roikkuvan vedessä. Laitoin siihen uuden köyden ja asettelin lepuuttajat uudelleen. Loppuyön saimme nukkua rauhassa....