PURJEHDUSMATKAILUA. Kahdeksassa vuodessa yksin maapallon ympäri
Klikkaa, niin saat lisätietoja

ISBN 978-952-92-8932-5
 
Seuraavassa on katkelma Hirveetä Hirveetä, Kauheeta Kauheeta -kirjasarjan kirjasta numero 2
 
Playboyshow keräsi vihaisia tyttöjä
Oli satamassa muutakin mielenkiintoista. Seuraavana päivänä oli Playboy-lehden promootiotilaisuus. Satamaan saapui toinenkin ex-Whitbread -vene. Sen kylkeen oli maalattu Playboyn bunnylogo ja rikissä liehuivat suuret Playboy-liput. Aamulla laiturille ilmestyi avoteltta, esitepöytä, näyttämö ja tuolirivejä katsomon puolelle. Selvisi, että norjalaiset bunnyt esittäisivät jotakin ohjelmaa. Show kiersi ympäri Norjaa, promoveerattiin ja haettiin uusia bunnyja. Tilaisuus ei vetänyt kovin runsaasti väkeä. Venekansaa ei sellainen taida paljon kiinnostaa. Paikallinen kvartetti soitti silti hyvin jatsia ja tytöt olivat kauniita. 
    Paikalla olevan median huomion varasti kuitenkin nuorten naisten protestiryhmä, joka yritti estää bunnyjen shown työntämällä lavan eteen ostoskärryn. Kärryissä istui nuori tyttö kannatellen kylttiä, jossa luki: "KVINNAN TIL SALGS" ("NAINEN MYYTÄVÄNÄ"). Protestoijat huutelivat Playboyn vastaisia iskulauseita eivätkä suostuneet poistumaan. Lopulta poliisi tuli häätämään heidät rauhanomaisesti syrjemmälle. Katsomossa istui joukko ilmeisesti paikallisia uusia bunnykandidaatteja, joita demonstroijat yrittivät valistaa, mutta neidot näyttivät olevan jo myytyjä Playboy-aatteelle, ja yksi alkoi lopulta sättiä päällekäyviä protestoijia painumaan "til helvete". Se oli sopimattomasti sanottu, sillä eihän bynnyjen sovi kiroilla.
    Hyvin soittavan jazzbändin porukka katseli kiusaantuneena ympärillään riehuvaa sirkusta ja poistui sukkelasti vähin äänin heti, kun sai luvan. Lopuksi norjalaiset bunnyt jakoivat vanhoja Playboy-lehtiä, joihin he kirjoittivat keskiaukeamalle oman kuvansa viereen omistuskirjoituksen: "To my love Matti." Peter, joka ymmärsi norjaa vielä huonommin kuin minä, tuli vaivihkaa pyytämään minua tulkiksi. Yksi bunny oli tullut tungoksessa ihan hänen kylkeensä kiinni, katsonut häntä "sillä silmällä" ja suputtanut jotakin. Peterillä oli vaikeuksia hillitä innostustaan. Löysimme "Peterin bunnyn" ja asia selvisi. Bunny oli kysynyt Peteriltä kelloa.
 
Purjehtijoiden satama
Kristiansandin pienvenesatama oli hyvin kansainvälinen. Pitkänmatkanveneitä oli monta Pohjois-Amerikkaa ja Australiaa myöten. Useimmat niistä näyttivät olevan noin 32-40 -jalkaisia. Lähes joka veneessä oli tuuliperäsin ja aurinkopaneelit. Kansivarusteissa näki monenlaisia virityksiä. Masto oli useissa veneissä tuettu ylimääräisillä vaijereilla, ja pari venettä oli rakentanut sprayhoodin tilalle kovakuorisen vahvan kopin. Yleisin miehistö näytti olevan 50+ tai ++ -pariskunta. Veneet vaihtuivat melko tiuhaan. Norja on kallis maa. Satamamaksu 33-jalkaiselta veneeltä oli 125 NKR. Kokonaispituuden kasvaessa maksu nousi nopeasti 200 kruunuun. Peter neuvoi ilmoittamaan laituripojalle pituudeksi noin 10 m. Kuulemma kaikki muutkin tekivät niin. No, niin tein minäkin ja täydestä meni. Satamakapteeni lienee katsonut läpi sormiensa tätä pientä vilppiä. Moni pitkänmatkanveneilijä on liikkeellä "shoe string"-budjetilla.
    Kristiansand on 80.000 asukkaan virkeä, siisti ja vauras kaupunki. Keskustan kävelykatu oli tihkusateesta huolimatta täynnä väkeä, paljon turisteja. Kaikki Euroopan isot kielet sorisivat ympärillä. Norjalle turismi on tärkeä tulonlähde. Söin maittavan pizzan, ostin yhden merikortin ja kassillisen matkaevästä. Yöllä näin unen, että Spede oli keksinyt Norjan valtion toimeksiannosta turisteille kävelytaksamittarin. Uuden lain mukaan turisti joutui maksamaan Norjassa sen mukaan, missä liikkui. Näköalapaikoilla mittari tikitti nopeampaan. Kaupoissa, ravintoloissa ja hotelleissa mittari pysähtyi.
    Kolmannen päivän aamuna Peter lähti yksin Hollantiin. Sopivaa gastia ei ollut löytynyt. Davidin porukka oli mennyt jo edellisenä päivänä. Molemmille puolilleni aisoihin tuli norjalainen purkkari. 
    Satamakapteenin toimiston sääruutu lupasi edelleen huonoa säätä Pohjanmerelle. Skagerrakiin luvattiin yöksi länsituulta alle 10 m/s ja sadekuuroja. Päätin lähteä illalla itään, kotia kohti. Oli matkan 19. päivä. Lokiin oli kertynyt 972 mpk.       
 
 Kotia kohden
 Matkaruoan teossa ja muissa valmisteluissa meni niin pitkään, että ilta oli jo pimentynyt ja sade ropisi, kun käynnistin moottorin. Lähtötohkeissani olin unohtanut varmistaa oviluukun kuminarulla, ja tuulenpuuska pudotti sen kiinni. Pahaksi onneksi olin juuri luukun alla ja sen kahva löi kipeästi päähäni. Veri virtasi. Sain liimatuksi laastarin päälakeeni. Tuuli painoi sivusta ja pyysin naapuriveneen kipparia vahtimaan, ettei puksprööttini kolhi heidän venettään. Naapurit katsoivat ihmeissään rökitettyä naamaani, verta oli jäänyt vähän nenänvarteen. "Aiotteko lähteä pimeälle merelle tällaisella ilmalla? Minne?"... "Helsinkiin!"..."My God!" 
    Ajoin ulos sateeseen ja mietin, että oviluukkuun on laitettava pieni pumppu, joka estää sen kiinniheilahtamisen. Laiturin ja rannan valot jäivät taakse. Edessäpäin oli lähes säkkipimeää. Edes harvoja väyläloistoja en erottanut sateen läpi. Lähestyessäni Oksön majakkaa avomeren äärellä sade loppui ja kalpea puolikuu pilkisti repaleisten pilvien lomitse. Kaupungin valot loimottivat ahterissa. Takaa lähestyi valaistu matkustajalaiva. Se ohitti minut nostaessani purjeita ja suuntasi itään. Se saattoi olla matkalla Göteborgiin, jonne se saapuisi varhain aamulla tai Kööpenhaminaan, jonne se saapuisi iltapäivällä. Kadehdin noita ihmisiä, jotka viettivät huolettoman yön valoisassa ja turvallisessa hotellissaan syöden hyvin, juhlien ja puuhaten ties mitä mukavaa. 
    Laivan valot häipyivät pian pieneksi pisteeksi. Se saattoi mennä 15 solmua kovempaa kuin minä. Olin yksin. Rannikon suunnastakaan ei näkynyt enää muuta kuin Oksön heikkenevät välähdykset. Länsituuli puhalsi sopivasti 6 m/s. Olin laittanut isoon varmuuden vuoksi yhden reivin. Se toi turvallisuuden tunnetta. Olin lukenut satamakapteenin seinältä mainoksesta, että kanavalta 27 voi kysyä säätietoja ympäri vuorokauden. Kysytään. Ystävällinen naisääni vastasi ja tiedusteli tilinumeroa ja kutsutunnusta. Selvisi, että palvelu on maksullista. Pienen selittelyn jälkeen tietämätön ulkomaalainen seilori sai säätiedot ilmaiseksi. Ne olivat samat kuin satamakapteenin antamat.  
 
Puoli kilometriä vettä alla
 Aamulla tuuli hieman voimistui. Mentiin slöörillä kuutta solmua. Vettä oli merikortin mukaan yli puoli kilometriä alaspäin. Koko pilvisen päivän puhalsi tasaisesti lännestä. Trimmasin aikani purjeita ja sain tuuliperäsimen toimimaan jotenkuten. Kun isossa oli reivi ja kohtalaiset aallot veivasivat lanteelta, tuuliperäsimellä oli vaikeuksia ohjata tai sitten en osannut säätää purjeita oikein. Luulin kyllä tietäväni teoriassa, miten veneen sai balanssiin, mutta käytännössä kärsivällisyys purjeiden virittelyssä loppui usein kesken. Yksinäisellä seilorilla oli paljon muutakin puuhaa, esimerkiksi nokosten ottaminen ympäri vuorokauden.   
    Illalla näin styyrpuurissa kaksi rahtilaivaa. Tuuli oli pysynyt lähes ihanteellisena, 7-8 m/s, koko päivän. Aurinkokin oli pilkistellyt. Seuraavana aamuna ohittaisin Skagenin, Tanskan pohjoiskärjen. Mieli oli korkealla. Kuuntelin uutisia Radio Suomesta. Yö meni joutuisasti. Näin muutamien laivojen valoja ja pidin tutkaa päällä jonkin aikaa. VHF:stä tuli tanskankielistä puhetta, josta en juuri selvää saanut. 
 
 Automaattiohjaus rikki!
 Aamun sarastaessa Hirtshalsin majakan harvakseltaan kaakossa horisontissa välähtänyt valo sammui ja maan tumma viiru alkoi näkyä. Tuuli voimistui. Tuuliperäsin ei osannut ohjata. Laitoin Autohelmin auttamaan sitä. Joskus tällainen sekaohjaus oli toiminut (vähän aikaa) ihan hyvin. Autohelm alkoi pian isojen aaltojen veivatessa päästää tavanomaisia naksahduksia ja rääkäisyjä, kun se joutui liian koville. 
    Olin kytkemässä sitä vapaalle, kun huomasin, että se oli hajoamassa. Rengaskuoret olivat irtoamassa toisistaan! Niiden välissä oli jo sormenmentävä rako. Hemmetti! En voinut jatkaa matkaa ilman automaattiohjausta. Ruoripyörä olisi pitänyt irrottaa korjausta varten. Se oli mahdotonta. Nyt oli pakko mennä hätäsatamaan.
    Skageniin oli vain parin tunnin matka Jyllannin pohjoiskärjen ympäri. Pääsisin maan suojaan. Skagens Revin ohitettuani aallokko pieneni ja aloin uudelleen tutkia Autohelmiä. Yllättäen kiekkopuoliskot loksahtivat paikalleen, kun puristin niitä yhteen. Laite näytti taas toimivan. Käänsin kurssin pois kalanhajuisesta satamasta kohti kaakkoa. Seuraava reittipiste oli Kullen 103 mailin päässä. Laivoja tuli ja meni nyt yhtenään. 
    Tuuli oli laantunut, sadekuuroja. Keittoa lämmittäessäni silmäni osuivat barometriin. Mitä kummaa? Musta viisari oli siirtynyt pitkän hyppäyksen vasemmalle. En tosin ollut varma, miltä päivältä muistiviisarin asento oli, kun en seurannut barometria niin säännöllisesti. Säätiedothan tulivat VHF:stä tai Suomen vesillä lyhytaalloilla Radio Suomesta.   
 
 Kovan tuulen varoitus!
 Illan hämärtyessä ohitin Laesön koilliskärjen. Yhtäkkiä VHF heräsi eloon: "Stockholm Radio kallar. Skagerrak och Kattegat kulling varning. Nordvesterlig vind 14 m/s. Drivande till vest och ökar till 17 m/s. Stockholm Radio calling. Skagerrak and Kattegat gale warning..." (Tukholmaradio kutsuu. Skagerrak och Kattegat kovantuulen varoitus: Luoteistuulta 14 m/s, joka kääntyy länteen ja kasvaa 17 m/s:iin.) 
    Kauhistuksen kauhistus! Hetken päästä on pilkkopimeää. Minulla oli vain 1:500 000 oleva Kattegatin merikortti, jonka mukaan Laesön saaren itäpuolella on pitkälti matalikkoja. Sinne ei ollut menemistä turvaan. Pakko jatkaa eteenpäin ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää.     
    Tuuli alkoi nousta kuin varkain 7...8...9...10...11 m/s, sitten nousu pysähtyi pariksi tunniksi, kunnes 12...13...14 m/s, puuskissa tuulimittari kävi 16 m/s:ssa. Tosituuli oli vähän enemmän. Aaltojen kasvu tuntui veneen raskaina liikkeinä, vaikka juuri mitään ei nähnytkään. Kun suuri aalto murtui veneen kohdalla, kohina kuului tuulen ulvonnan läpi ja raskas vene aivan kuin veti henkeä kiihdyttääkseen hetkeä myöhemmin hurjaan vauhtiin seuraavan aallon mukana alas sen sivua. 
    Isossa purjeessa oli yksi reivi ja genua oli rullattu puoliksi sisään. Jouduin välillä vääntämään ruoria olan takaa. Keulassa oli liian vähän purjetta, mutta en uskaltanut avata genuaa. Toisaalta mentiin niin mahtavasti slöörillä, että en halunnut löysätä ison jalustakaan. Lokin viisari kävi välillä kymmenessä solmussa, sellaista vauhtia Selipaatti ei ollut koskaan kulkenut. 7,5-8 solmun nopeutta se näytti pitävän vaivatta. 
    Jumaliste! ... Hurraa!, huusin ulvovalle tuulelle. Kaukana paapuurissa vilkahteli laivan valot. Vihreä näkyi, siis menossa samaan suuntaan kuin minäkin.
 
   Kauhea törmäys hiuskarvan varassa!
Yhtäkkiä VHF:stä kuului jotain puhetta. Erotin vain jonkun hajanaisen sanan tuulen ujelluksen läpi: "...you are coming close..." Kurkin ympärilleni ja genuan ali eteenpäin. Kauhistuksen kauhistus. Olin juuri syöksymässä päin paapuurista kurssini poikki tulevaa troolaria! Sekunnin tilannearvio. Keulan ohi en uskaltanut mennä ja perävalojen loisteessa näkyivät viistosti veteen menevät troolivaijerit. Siitä ei myöskään päässyt ohi. Kiepsautin keulan tuuleen ja vene pysähtyi purjeet paukkuen kuin konetykit. Troolarin valonheittäjä sokaisi silmäni. Isot aallot kääntelivätSelipaattia ja purjeet paukkuivat kuin viimeistä päivää. Yritin pitää venettä kiepsahtamasta tuulen silmän ohi. Olin varma, että kohta jotain hajoaa. Tuntui ikuisuudelta, kun kalastusalus mateli vierestäni alta pois ja kiepsautin myötäiseen sen takaa ohi. Polvia heikotti. Piti istahtaa hetkeksi ja mieleen tuli erään Paul Newmanin elokuvan nimi: Somebody Up There Likes Me
    Mietin miten olisi voinut käydä. Pahimmassa tapauksessa Snoopyn teräksinen pukspröötti olisi puhkaissut troolarin kylkeen reiän. Selipaatin masto olisi luultavasti ainakin katkennut äkkipysäyksessä. Saamarin viikinki! Ihmettelin, miksi troolari ei huudattanut torveaan? Sen olisin varmaan kuullut tuulen ujelluksesta huolimatta. 
    Mielestäni kalastusalukset ovat yöllisen purjehtijan kannalta kaikkein vaarallisimpia. Ne ajavat sinne tänne ja vaihtavat yllättäen kurssiaan ja tulevat kuin pässit päin tietäen etuoikeutetun asemansa. Näin jo mielessäni uutisotsikot: "Purjevene ja troolari upposivat yhteentörmäyksessä Kattegatissa. Miehistöt löytyivät toisensa kuristaneina pelastuslautalta. Poliisi tutkii asiaa."
 
 Genua repeää. Autohelm taas rikki!
Aamu vaaleni, tuuli koveni ja kääntyi länteen. Keskituuli oli jatkuvasti yli 16 m/s. Samassa huomasin keulapurjeen yläosaan saumaan tulleen pienen raon. Purje oli repeämässä. Skuuttipiste oli jäänyt liian taakse ja purjeen yläreuna väpätti. Minulla ei ollut halua alkaa siirtää vaunua. Tilanne oli niin tiukka. Olisi pitänyt ensin poistaa enin paine purjeesta kääntämällä venettä tuuleen, mutta kuka olisi ohjannut sen aikaa, kun olin kannella siirtämässä vaunua. Autohelm 4000 oli leikkikalu tässä tilanteessa. Yritin kiristää jalusta, mutta köysi luisti vinssin rummulla. Donnerwetter! Nyt on pakko kestää näin! Rupesin ohjaamaan tuulimittaria seuraten. Kun se nousi yli 17 m/s, käänsin venettä hieman myötäiseen ja tuulilukemat putosivat. Genuaan oli ilmestynyt toinenkin repeämä. 
    Lännessä näkyi horisontin yläpuolella tumma tasainen pilvimassa, joka näytti lähestyvän. Se ei ollut oikeastaan sadepilven muotoinen, vaan jotenkin erikoinen, kuin suunnaton lentävä lautanen. Minusta alkoi tuntua, että kun se on mennyt ylitseni, tuuli hellittää. Lautanen lähestyi tuskastuttavan hitaasti. Sitten sen etureuna meni ylitseni, mutta pilven takana tuli toinen samanlainen eikä tuuli hellittänyt. 
    Veneen vauhti oli kuitenkin niin kova, että maa alkoi lähestyä. Kattegat loppui, pääsisin kohta Kullen vuorimaisen niemen suojaan. Ohitseni paineli läheltä rahtilaiva. Joku katseli ulkona kerroksista perästä kiikarilla hurjaa menoani. "Terve sakemanni! ...Vaihdetaanko osia?" Laitoin hetkeksi Autohelmin päälle ja pisuin sitlooran lattialle, mutta mitä hemmettiä, en saanut automaattiohjausta pois päältä! Kytkin ei enää toiminut. Sen sokka oli mennyt poikki. Sama oli tapahtunut kerran pari vuotta aikaisemmin. Jouduin kiertämään sähkömoottorin irti saadakseni ruorin vapaaksi. 
  
 Lopulta turvaan. Uusi vuorokausiennätys oli 173 M.
 Aamuseitsemältä pääsin Kullen suojaan. Löysin pienen ankkurointipoukaman vuoren kupeesta, jossa oli lähes tyyntä. 
    Ihmeellistä, olin aivan kuin siirtynyt toiselle planeetalle, jossa ei tuuli ulvonut eivätkä aallot vyöryneet. Oli syntynyt Snoopyn uusi vuorokausiennätys 173 M, siis keskinopeus oli 7,2 solmua. 
    Tarkoitukseni oli ensin syödä, nukkua pari tuntia ja sitten yrittää korjata Autohelm ja genua. Pentterin tuuletusventtiilistä oli vuotanut paljon vettä, mutta muuten vene alkoi olla melko tiivis. Aallot olivat hakanneet pukspröötin vanerista astinlautaa irti. Laitoin ruuveille isommat aluslaatat.
    Heräsin veneen keinuntaan. Tuuli oli hieman kääntynyt luoteeseen, eikä niemi enää suojannut kunnolla lahdelmaa. Tuuli painoi venettä uhkaavan lähelle kallion edessä vedestä törröttäviä suuria kiviä. Näytti siltä kuin ne olisivat irronneet hiljattain jostain korkeammalta kallion seinämästä, koska aallot eivät olleet niitä vielä lainkaan silotelleet. Oli pakko lähteä jatkamaan matkaa. Tähän ei voinut enää jäädä. Åresundista löytyisi suojaisia satamia.
    Kova tuuli oli laantunut siedettäväksi, mutta niemen kärjen ohitettuani aallot vyöryivät vielä Jyllannista täydellä voimallaan. Sitaisin ruorin kiinni ja menin mastolle nostamaan isoapurjetta. Samalla huomasin rullapurjeen jalusköyden olevan kiertynyt ankkurivinssin ympäri. Se täytyi päästää irti. Vene keinui ankarasti vasten aaltoja, ja keula hörppäsi vettä joka aallolla. Kun menin keulaan, gigantti aalto vyöryi yli keulan ja löi minulta jalat alta. Putosin ahterilleni kannelle ja kastuin vyötäröstä alaspäin läpimäräksi.  
    Ensimmäinen mahdollinen satama oli Mölle, sitten Nyhamnsläge ja Höganäs. Jatkoin kuitenkin etelään päin. Tuuli ja aallot olivat laantuneet ja aurinko paistoi. Enää ei ollut vaaraa, että keulapurje repeää lisää. Ohitin vielä Helsingborginkin, sillä Nordhamnen pieni huvivenesatama näytti olevan täynnä.
 
Mummo oli nopein
 Seuraavaksi oli kuparitehtaan jälkeen Råå. BÃ¥tturistin mukaan sinne mahtuu 1100 venettä. Siellä täytyi olla tilaa. Vapaat laituripaikat oli merkitty sinisin muovilapuin, mutta ne jotka löysin, olivat niin ahtaannäköisissä paikoissa, etten uskaltanut tunkea sinne Snoopya ilman apua. Lopulta päätin mennä ravintolan viereen korkeaan laivalaituriin. 
    Lähestyessäni hitaasti laiturin sivua olin jo valmiina sitaisemaan kiinnitysköydet kiinni, kun virta käänsi veneen ulos laiturista ja jouduin tekemään uuden yrityksen. Laiturilla olevilla penkeillä istuskeli ihmisiä seuraten kiinnostuneena uutta lähestymistäni. Ihmettelin, miksi kukaan ei tullut ottaman köyttä vastaan. He olivat varmaan kaupunkilaisia iltakävelyllä. 
    Pidin nyt hieman reilumpaa vauhtia ja keulaporras otti betoniin raapien pitkin sen pintaa karmeaa ääntä pitäen. Jälleen virta meinasi viedä minut ulos ennen kuin olisin saanut köyden kiinni. Nyt karjaisin lähimmälle miehelle: "Tag repet!" ja heitin köyden laiturille häntä kohti. Mies seisoi hölmistyneenä paikalleen jähmettyneenä, mutta eläkeläispariskunnan rouva hyppäsi penkiltä pystyyn ja nappasi köyden ennen kuin se livahti mereen. Yhdessä hän sitten miehen kanssa kiskoi veneen takaisin laituriin ja lappoi köyden pollarin ympärille. "Tack so mycket, tack tack." Kello oli 19. Oli matkan 21. päivä.