PURJEHDUSMATKAILUA. Kahdeksassa vuodessa yksin maapallon ympäri

Yksinäinen purjehtija osa 3 nyt tilattavissa.
Matin viides kirja Yksinäinen purjehtija osa 3 painetaan tammikuussa 2016. Kerromme tästä  kirjasta Venemessuilla Purjehdussatamassa halli 7 ma - pe 15.2.- 19.2.  päivittäin klo 16.-16:30. 
    Lue purjevene Snoopyn matkassa Karibian turbulenssista historiasta merirosvoista, orjakaupasta ja valloittajista, Venezuelan Andien kaupungista Meridasta, aja Telefericolla lumisotasille Andeille 4765 metrin korkeuteen ja seuraa onnettomasti päättynyttä vuoristopyöräilyretkeä. Lähde mukaan vuorokauden bussimatkalle Brasilian legendaariseen Manaukseen keskiselle Amazonasille, jolloin kappale Etelä-Amerikan maisemaa tulee tutuksi. Kirjassa on 240 kuvaa. Ihastele hurjan purjehduksen jälkeen Gartagenan ja Panama Cityn vanhaa kaupunkia, leiki Tarzania canopy ziplinella ja elä dramaattiset vaiheet kanavan läpimenossa. Lusiferuksen rengit alkavat ahdistella meitä ja 1170 kilometrin purjehdus Ecuadorin Mantaan muodostuu Via Dolorosaksi. 
    Matin tositapahtumiin perustuvista kirjoista on tullut paljon kiitosta.  Tilaa nyt omasi kustantajalta kirjailijan signeeramana. (Painos ei ole niin suuri kuin Sofi Oksasella.) A5 kokoisessa kirjassa on kuvasivut mukaan lukien 261 sivua.
    Jos Teiltä puuttuu aiemmin julkaistuja kirjoja, voitte tilata niitä signeerattuina sarjan täydentämiseksi. Katso kirjojen hinnat "Tilaus"-sivulta. Jos tilaatte vähintään 4 kirjaa kerralla, saatte viidennen kaksoiskappaleen kaupan päälle ystävälle lahjaksi kuitenkin niin, että ilmaiskirja ei voi olla Yksinäinen osa 3. Kirjapaketit lähetetään halvimman postitustavan mukaan, joka on usein pakettiautomaatti. Lisätietoja, arvosteluja, lisää valokuvia ja tilaussivu löytyy kotisivuilta www.snoopy.fi  Yhteystiedot: eeva.lappalainen@gmail.com tai puh. 0405286446. Kirjasarjan kuudes kirja Yksinäinen purjehtija osa 4 julkaistaa kuluvan vuoden lopussa. Se vie meidät Galapagossaarille ja Ranskan Polynesiaan, missä käymme eri kulkuvälineillä 21:llä saarella.  
    Toivotamme  onnea ja menestystä vuodelle 2016.
    Matti Lappalainen
 
Seuraavassa on kaksi katkelmaa Yksinäinen purjehtija -kirjasarjan kirjasta numero 3.
 
...Orlando oli luvannut laskea Snoopyn veteen  heti aamulla, mutta tavan mukaan lupaus ei pitänyt paikkaansa vaan pääsin mereen viimeisenä kello 17 aikoihin. Lasku tapahtui kyllä ihan huolellisesti ja pojat saattoivat minut vielä läheiseen laituriin. Moottori käynnistyi kerta startista ja kun käänsin puuskaisessa tuulessa veneen ympäri paikallaan ilman keulapotkuria ahtaassa laguunissa lähivenekuntien vahtiessa varuillaan  veneidensä kylkiä Orlando nosti laiturilla lakkiaan. Olin ilmeisesti viimeinkin saanut hänen hyväksyntänsä venemiehenä.  Hän oli ollut jo kauan yardin työnjohtaja ja nähnyt monenlaisia törmäilijöitä.                                                                                                                                                                                                      
    Oli mukava nukkua vesillä pitkästä aikaa. Seuraavana aamuna marinan manageri tuli jollalla ohjaamaan minut varsinaiseen pilttuuseeni on the east dock. Toisella puolellani oli amerikkalainen pariskunta Missisipistä ja toisella puolella paikallisten nuorten asuntovene eli pieni kesämökki, joka olikin vilkas paikka. Työajan jälkeen nuoria pyöri siinä koko illan ja viikonloppuna koko päivänkin. Välillä käytiin ajelemassa pienellä perämoottoriveneellä, jossa oli niin iso moottori, että pelkäsin veneen uppoavan perä edellä minä hetkenä tahansa. Välillä paikalle pörräsi kaksi vesijettiä. Yksi pojista oli ollut miehistönä suomalaisessa Kulkuri-veneessä, joka käytettiin Suomessa näytillä sen jälkeen kun sen masto oli asennettu Englannissa ja sisusta rakennettu Venezuelassa. Meno oli ollut syksyllä ja paluu Karibialle loppuvuodesta. Alkumatka purjehdittiin pakkasessa kertoi poika. Nyt vene oli taas takaisin Suomessa ja purjehti charteria.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                    
    Kyljessäni kiinni oleva amerikkalainen pariskunta oli aluksi vähäpuheinen. Olin varmaankin tullut häiritsemään heidän rauhaansa.  Koeajon aikana huomasin, että kumivene vuoti vettä vaikka oli juuri korjattu ja pienessä perämoottorissani ei kiertänyt enää jäähdytysvesi. Oli soudettava takaisin joka onnistui juuri ja juuri mitättömillä airon lipuskoilla navakkaa tuulta vastaan. Naapurini huomasi ongelmani ja tarjosi kauppareissua omalla isommalla 15 hv dinghyllään. Sehän sopi. Lähdimme kolmistaan Sara, Bill ja minä laguuneja pitkin ostarille. Oli lauantai puolipäivä ja liikenne oli vilkasta. Muskelivene toisensa jälkeeen matkasi merelle ja polttoainelaiturille oli jono. Marina-alue liittyy kanavien varsille rakennettuun laajaan varakkaiden ihmisten asuinalueeseen,  joilla monilla on vene omassa laiturissa asuntonsa kohdalla. 
    Parin kilometrin matka uuteen suureen ostoskeskukseen meidän marinasta kulkee lähes koko rantaan rakennetun lähiön halki. Alueen asuntojen kerrotaan maksavan $50.000 - $1 milj. Kun tiedetään että kaupan myyjä ansaitsee $2000 ja juristi tai valtion sairaalan lääkäri $5000 vuodessa, niin voi vain arvailla kuka pystyy näitä asuntoja ostamaan. Ohitimme myös saareen rakennetun hulppean näköisen armeijan eläkeläistalon, jonka laiturit olivat täynnä muskeliveneitä ja isoja purkkareita. Presidentti Chavez asuu kuulemma siellä vieraillessaan Porto La Cruzissa. 
    Seuraavana päivänä värväsin yhden marinan uskotuista takseista, Anresin, viemään minua vesipumpun siipipyörän etsintämatkalle. Anres tiesi kaikki perämoottorikaupat. Johnson-diileriltä oli osa loppu koko maasta ja seuraava lähetys tulisi kolmen viikon kuluttua. Seuraavaksi kokeiltiin Yanmar-diileriä, jonka osa ei käynyt, mutta sitten Mercury-myyjällä tärppäsi ja piskuinen siipipyörä oli sama kuin Johnsonissa. Ostin kaksi ryöstöhintaan a` $40.  Anresin taksimaksu 1,5 tunnin ajelusta oli myös karvainen $9, mutta olihan siinä saatu pari muutakin matkan varrella ollutta asiaa hoidettua.  
    Vaihtaessani siipipyörän löytyi vian syykin. Perämoottori oli ollut auringossa suojaamattomana monta kuukautta ja pieni neopreeninen siipipyörä oli kärventynyt pesässään kovaksi korpuksi, eikä enää pumpannut. Siitä lähtien aloin pitää muovista vesisankoa moottorin alapään suojana ja lisäsin siihen aika ajoin vettä.    
     Mittasin vielä kaasutilanteen. Varapullo oli täysi ja käyttöpullo puolillaan. Siis keittiökaasua oli noin vuoden tarve. (Kerron joskus myöhemmin miksi Snoopyssa on kaksi 11 kg kaasupulloa.) Purteni alkoi olla lähtövalmis. Vielä tarvittiin dieseliä, sitä maailman halvinta, täydennystä ruoka ja juomapuoleen sekä viranomaisten lähtölupa. Dieselin ostoa varten tarvittiin propuska, jonka sai laguunin toiselta puolelta marina-alueen ”yleisofiisista”. Selvisi että ulkolaisilla seiloreilla oli oikeus ostaa joka kuukausi 1000 L polttoainetta. Joku oli kuulemma elellytkin sillä vähän aikaa myymällä dieseliä naapurivaltioissa hyvällä voitolla. Pieni perämoottorini toimi nyt jälleen ja kävin hakemassa propuskan vajaan kilometrin päästä. Sitten sain yhden pojan avukseni ja lähdimme Snoopylla polttoainelaiturille, jossa oli arkisin aina hyvin tilaa. 477 L dieseliä ja 28 L pensaa maksoin yhteensä US12.  Eli diesellitran hinta oli 0,017 €! Venezuela on energian ihmemaa. 
    Edellisen kerran ostin dieseliä Belgiassa heinäkuussa 2003. Sitä oli vielä jäljellä noin 100 L. Olin tullut Belgiasta pääasiassa myötäistä purjeella saarien ja Trinidadin kautta Venezuelaan asti yhdellä tankkauksella. Satamissa olin joutunut ajamaan koneella ja jonkun verran olin ladannut akkuja koneella. Polttoainesäiliöiden puhdistuksen yhteydessä olin heittänyt poiskin muutaman litran. Sitten oli jokunen puolipäivä tullut ajettua vastatuuleen ja aallokkoon koneella ja oli ollut  jokunen tyyni jakso.  Kävin maksamassa marinan loppulaskun. Snoopysta veloitettiin sähkön ja juomakelvottoman veden kanssa $12 vuorokausi.  Pitkäaikaisella sopimuksella hinta olisi ollut hieman alhaisempi. Bahia Redondan marina on alueen suosituin ja varattu aina täyteen hurrikaanikautena heinäkuusta joulukuuhun. Jotkut viettävät täällä myrskykauden vuodesta toiseen.  
    3.3. Perjantaiaamuna tuli puurokattilaan makeavesitankista vihertävää glykolille tuoksuvaa vettä. Jummi jammi!  Aloin tutkia tilannetta ja ainut selitys oli se, että moottorin jäähdytysnesteen kiertoon liitetty ruostumaton juomaveden lämmityskierukka oli alkanut vuotaa. Se oli pakko poistaa käytöstä ja oli muutenkin tarpeeton. Veneen ”rautakaupasta” löytyi kaikki tarpeellinen muutoksen tekemiseen eikä siihen mennyt kuin pari tuntia. 
    Kiirehdin senjorita Keilan puheille matkatoimistoon. Hän hoiti seiloreiden sisään- ja uloskirjaukset viranomaisten kanssa. Lomakkeet tarvittiin kolmena kappaleena varustettuna yhden dollarin leimamerkeillä. Sen olisi voinut hoitaa itsekin ja olisi säästänyt $40 mutta kokemus oli osoittanut, että jos seilori alkoi hoitaa asiaa itse siihen tuhlaantui helposti pari päivää ja taksimaksuja, sillä kaikki alkoi takkuamaan.  Kun Keila hoiti asian ja jakoi rahan viranomaisten kanssa kaikki meni kitkatta lähes käsin koskematta puolessa päivässä.  Pahaksi onneksi tulin liian myöhään. Senjorita Keila oli jo lähdössä paperinipun kanssa lauttasataman satamakapteenin toimistolle ja seuraava mahdollisuus saada lähtölupa oli maanantaina. Olin ajatellut lähteä sunnuntaina, kun tuuli olisi hieman laantunut, mutta nyt lähtö oli siirrettävä tiistaille.
     4.3. Sain käsiini helmikuun Caribbean Compassin. Siinä kerrottiin lisää pari lähialueella veneilijöihin kohdistunutta hyökkäystä. Syyskuussa olivat viidakkoveitsin aseistautuneet rosvot ryöstäneet veneen yöllä Laguna Grandessa ja 4.12.  s/v Nomotos oli ryöstetty yöllä käsiasein uhaten Porlamarin ankkurilahdella  85 veneen flotillan länsilaidalla.  Koska lahdella varastetaan jatkuvasti perämoottoreita ja jollia venepoliisi piti yhtä partiovenettä 24 h päivystyksessä läheisessä marinassa.  Rosvojen jo lähdettyä apuun tulleet naapurivenekunnat löysivät päivystävän poliisin nukkumasta. VHF ja kännykkä olivat käännetty pois päältä.  Poliisi ei suostunut yöllä lähtemään mihinkään tai kirjaamaan mitään raporttia. Poliisit eivät koskaan tulleet käymään ryöstetyllä veneellä ottamaan sormenjälkiä tms. Kippari Kris Hartford joutui itse käymään poliisilaitoksella antamassa selvityksen, jonka jälkeen, kuten tapaan kuului, ei tapahtunut enää mitään. Aamun netissä tuli Susilta, siltä reissunaiselta, avunpyyntö Los Roques paratiisiriutoilta.  Yanmariin oli tullut joku vika ja tarvittiin varaosia.  
    8.3. pääsin viimein lähtemään. Selvitin loppulaskun marinan ofiisissa,  luovutin suihkuhuoneen avaimen ja  hyvästelin mukavat ofiisineidit,  jotka antoivat minulle lähtijäislahjaksi pienen Snoopy-koiran ja pyysivät tulemaan pian udelleen. Tuli vähän nolo olo. Olisi pitänyt olla vaikka pieni Suomen lippu antaa vastalahjaksi, mutta ei ollut mitään.  Satamakapteeni tuli jollalla sovitun täsmällisesti klo 16 irrottamaan peräköydet ja apupoika irrotti laiturilta keulaköydet.  Seuraava satamapaikka olisi Tortugan saaren länsipäässä oleva pieni saari 70 M päässä. Ajoin ulos merelle. Ensin olisi kierrettävä pitkä pohjoiseen pistävä El Morron niemi jonka jälkeen saatoin ottaa suunnan tankkerijonon välistä luoteeseen kohti Tortugaa. Tammi – huhtikuussa tuulee Karibialla usein navakasti lähes yötä päivää.  Tuuli puhalsi 22 kn pohjoiskoillisesta ja jouduin auttamaan purjeita alkumatkan koneella pyrkiessämme pärskivää puolitoistametristä aallokkoa vastaan pohjoisluoteeseen.  El Morron kärjen ohitettuamme päästiin sivutuuleen,  meno helpottui ja sammutin moottorin. Illan pimentyessä Porto La Cruzin valot alkoivat jäädä taakse.  Puolikuu loisti kelmeänä pilvirepaleiselta taivaalta.  Tankkerijonon valot näkyivät vasemmalla lanteella ja molemmilla ryntäillä näkyi 3-4 mailin päässä luultavasti troolarin valot.  Aloin seurata  niitä  tutkalla. Yöllä troolia vetävät kalastusalukset ovat yksinpurjehtijalle niitä pahimpia, koska ne muuttavat ennalta arvaamattomasti suuntaansa ja olettavat, että pieni alus väistää heitä joka tilanteessa...
                                                   
Myöhemmin Tyynellämerellä.
 
...Yritin ensin purjehtia kohti etelää ja pääsinkin melko mukavasti 350 km läpi doldrumin salamoiden välähdellessä ja lyhyiden sadekuurojen kastellessa. Mutta lämmintä oli ja aurinkokin alkoi näyttäytyä ajoittain. ITCZ:n (Inter Tropical Convergence Zone), ja päivän kestäneen tyvenen jälkeen alkoi Via Dolorosa, jatkuva vastatuuli 18–22 kn (suhteellista tuulta, siis se tuuli, jonka vene tuntee) maks. 26 kn. Joskus se saattoi pudota 12 solmuun. Vasta-aallot toista metriä ja vastavirta 1,5–2 kn. Aurinkoa ei näkynyt kolmeen päivään. Luoviminen oli tuskastuttavan hidasta. Emme päässeet etenemään kuin 30–40 M vuorokaudessa. Isommat aallot pysäyttivät veneen, ja virta veti nousukulman huonoksi. Jo espanjalaiset conquistadors oppivat pian, että tähän suuntaan ei kannattanut yrittää purjehtia.
     Yöllä en uskaltanut pitää täysiä purjeita, kun pelkäsin squalls, mutta eipä juuri voimakkaita puuskia tullut. Muutamissa köysissä oli huolestuttavia kulumajälkiä. Esim. genuan ja kutterin skuutit olisi käännettävä ympäri ja toinen preventteri oli melkein poikki. Poistin sen vaarallisena käytöstä. Olihan minulla lähellä puomin päätä se viimeinen pettämätön ”preventterilukko”, joka salli puomin luovilla heilahtaa korkeintaan veneen keskiviivalle ja avotuulella keulakannelle jalustettu toinen preventteri piti puomin kurissa. Lisäksi raskas puomi pysähtyi aina oman jaluksen kumijoustimiin, jotka imaisivat sen liike-energian. Aloin avustaa purjeita koneella.
     Snoopy oli pian sisältä märkä. Toiletin ikkuna oli unohtunut vähäksi aikaa auki. Pentterin avattava ikkuna vuoti jatkuvasti. Aallot heittivät aika ajoin kahvikupillisen vettä Bilteman aurinkokennotuulettimista liedelle ja toiletin seinälle. Kattoluukku tiputti. Joskus pärskähti vähän vettä sisälle oviaukosta. Tavaroita oli siirrettävä turvaan suolavedeltä.
     Liikkuminen vuorokausia 15–20 deg kallellaan olevassa heittelehtivässä veneessä on työlästä, ruoanlaitto akrobatiaa ja elämä hankalaa. Ruokaa voi yrittää laittaa vain styyrpuurin halssilla, koska muuten oli vaarassa kaatua lieden päälle. Tiskata voi myös vain styyrpuurin halssilla, koska muuten merivesi tuli yli tiskialtaasta. Toiletissa voi käydä istunnolla vain paapuurin halssilla, koska muuten merivesi uhkasi tulvia wc:n pytystä. Pieni hätä tehtiin kauhaan ja livautettiin ulos pentterin avattavasta ikkunasta, mutta kerran tuli pahaksi onneksi aalto vastaan. Nukkuminen (sen minkä pystyi ja kerkesi) tapahtui punkassa eli sohvalla styyrpuurin halssilla ja turkilla paapuurin halssilla. Punkasta, siis sohvasta, ei tehnyt mieli nousta eikä ulos tehnyt mieli mennä ollenkaan, mutta pakko siellä oli välillä käydä kastumassa.
     Kun merivesi ja ilma ovat molemmat yli 20°C, ei luulisi tulevan vilu, mutta kyllä vaan märässä t-paidassa ja shortseissa tuulessa tulee ja pusero on pakko laittaa päälle. Robotit hoitivat venettä. Tutka hoiti tähystyksen ja servohydraulinen automaattiohjaus ohjaamisen. Jos jompikumpi olisi lopettanut toimintansa, tämä Tyynenmeren purjehdus olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen.
     Ankkurin kiinnitysköysi löystyi aaltojen moukaroidessa, ja ankkuri alkoi hakata keulaan. Sitä oli mahdotonta kuunnella kovin kauan, ja pakottauduin pimeälle kannelle valjaat turvanani. Otsalampun valossa kiristin köyden ja laitoin vielä lisäköyden. Tiesin, että keulassa ei ollut toivoakaan selvitä kuivana. Ensimmäinen iso aalto meinasi viedä jalat alta, mutta kasteli vain mu...a myöten. Seuraava kasteli sitten loput, kun olin polvillani. Ankkurin kiinnitysköysiä piti käydä kiristämässä viikon kuluessa kolme kertaa. Lopuksi siellä oli viriteltynä neljä köyttä. Seuraavaksi vikaantui automaattinen pilssipumppu. Kuulin, kuinka merivesi alkoi loiskua pilssissä. Aina kun loiskuminen alkoi, piti pumppua kopauttaa ruuvimeisselillä kerran tai useammin, niin se lähti käyntiin. Sitten meni rikki kaksi taskulamppua peräjälkeen, mutta niitähän minulla oli useita.
     Oli kuin itse Lusiferus olisi alkanut tehdä kepposia veneessä. Sitten alkoi toisen laturin kiilahihna ensin vikistä ja lopuksi huutaa suoraa huutoa. Moottori oli pysäytettävä ja hihna kiristettävä. Samalla lisäsin litran moottoriöljyä. Öljyä mitatessani mittaritaulun suunnalta kuului ajoittain kummallista heikkoa sirinää. Mistähän se johtui? Selvisi, että öljynlämpömittarin anturin ylimääräinen johto oli irronnut teippauksesta ja kosketti välillä moottoria, mikä jotenkin aiheutti sirisevän äänen mittaritaulussa. Teippasin sen uudelleen ja ääni loppui.
     Veneen kelluessa poikittain aallokossa tuli pari rajua heilahdusta ja kirjoja ym. lenteli turkille. Yleensä ongelmat tulevat yöllä. Päivällä ei tapahdu mitään mainittavaa. Seuraavaksi lopetti pentterin loisteputkivalo toimintansa. Se oli saanut merivettä tuuletinaukosta. Sitten kiilahihna alkoi äänellä uudelleen ja akkujen latausta osoittava mittari alkoi vilahdella mitä tahansa lukemia 13,9 ja 14,7 V väliltä! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Latauksen maksimijännite oli asetettu 14,2 volttiin.
     Pysäytin moottorin ja kiristin hihnan, mutta ei mennyt kauan, kun konehuoneen palohälytin alkoi piipata. Siellä oli savua ja voimakas kuminhaju. Pysäytin moottorin. Kiilahihna pohjasi. Sitä ei voinut enää kiristää. Oli irroitettava kardaaniakselin toinen pää ja vaihdettava hihna. Siihen meni puoli tuntia ja alkoi jo tulla valoisa. Kolumbian mantereelle eli lähimpään rantaan oli 260 km. Laskin purjeet kokonaan ja aloin ajaa koneella suoraan päin aallokkoa. Veneessä oli nyt miellyttävämpää, kun se ei ollut enää kallellaan, mutta matkanteko oli hidasta, 2–4 kn. Kolme päivää meni olosuhteisiin nähden tyydyttävästi. Vaihdoin vain moottorin merivesipumpun siipipyörän, josta oli murtunut jo kolme siipeä ja loputkin näyttivät vioittuneilta. Oli yksi aurinkoinenkin päivä.
     Näin lisää makrilleja ja muita pienempiä kaloja hyppimässä ilmaan ihan veneen lähellä. Näin myös muutaman valaan parven mustia 5–6 m pitkiä valaita, luultavasti False Killer Whale (Pseudorca crassidens). Ne hyppäsivät pari kertaa ilmaan kuin delfiinit, mutta olivat suurempia ja näyttivät mustilta. Näin useita kertoja niiden kolmiomaisen selkäevän viistävän vettä melko lähellä venettä. Näiden delfiiniperheeseen kuuluvien nisäkkäiden tiedetään tuoneen laitesukeltajalle kalan. Oliko se ystävyydenosoitus? Päiväntasaajan seutu on suurien ryhävalaiden talvehtimisaluetta. Eteläisen pallonpuoliskon kesän ne viettävät Etelämantereen vesillä. Ryhävalaita on yleensä helpompi nähdä näillä vesillä kuin killer whales.
     Monena yönä 4–5 linnun parvi petrellejä lensi veneen valopiirissä lähellä venettä. Niiden eräänlaista terävää narinaa muistuttava keskusteluääni kuului selvästi. Ne näyttivät vaihtavan yhtenään puolta styyrpuurista paapuuriin ja takaisin. En nähnyt niiden pysähtyvän kyytiin, toisin kuin Etelä-Atlantilla black noddyt tulivat yöksi lepäämään aurinkopaneelien päälle ja jopa sisälle, ja niitä sai silittää. Päivällä ne olivat yleensä kalassa kauempana ja näkymättömissä. Paneeleja piti sitten pestä, kun ei satanut pariin viikkoon.
     6.6. iltapäivällä ylitin päiväntasaajan ja otin sen kunniaksi romminapanterin. ”Kohta olen pää alaspäin.” Illalla huomasin, että pari moottorin kiinnityspulttia oli alkanut kiertyä auki. Kiristin ne ja tarkastin kaksi muutakin tassua. Kahdeksantena yönä tuuli kääntyi hieman etelälounaasta länteen ja päätin yrittää taas purjeella.
     Kannella kuun valossa tapahtui paha kömmähdys. Olin kiinnittänyt ison nostimen samaan köydenpätkään, jolla purje oli sidottu puomille, ja kun irrotin köyden, nostin pääsi karkuun ja alkoi liehua laajoin kaarin yläilmoissa. Veneen heilahdellessa se hujahti milloin minnekin. Pari kertaa käteni oli jo vain vaaksan mitan päässä siitä, mutta samassa se jatkoi taas rientoaan käden ulottamattomissa. Yritin saada sitä kiinni puoshaalla, mutta se livahti aina irti puoshaan kärjestä. Oli myös vaarallista heilahtelevan veneen kannella, kun metallista puoshakaa oli pidettävä kaksin käsin. Joku oli joskus pudonnut mereen nostinta liian innokkaasti tavoitellessaan. Minun tapauksessani se olisi ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta. Kuukin katosi pilveen, mutta otsalamppu antoi valoa.
     Puolen tunnin yrittämisen jälkeen päätin, että on pakko kiivetä mastoon, vaikka huippuun, ottamaan nostin kiinni. Menin sisälle hetkeksi levähtämään ja vaihtamaan paremmat kiipeilykengät...